Meillä ei kotona ikinä paljon leivottu tai laitettu ruokaa, tai ainakaan tällaiset muistot eivät yletä muistikuviini asti. Äitini ei ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen kodinhengetär, vaikka meidän nelihenkisen perheen aina kunnianhimoisen uranluomisen ohessa (propsit siitä) kunnialla onnistuikin ruokkimaan. Meillä ruokaan suhtauduttiin lähinnä pakollisena pahana; jonain, minkä tekemisessä nopeus ja helppous on valttia. Alusta loppuun ja rauhassa ruokaa laitettiin lähinnä erityisinä juhlapäivinä.
Ehkä osittain tämän takia ne harvinaisilta tuntuneet kokkaus- ja leivontahetket ovat jotenkin erityisesti painuneet mieleeni hyvinä muistoina, mukavana yhdessäolona. Koska sitten kun uuni kerran pari puolessa vuodessa lämmitettiin ja keittiöstä alkoi kuulua kolistelua ja kilistelyä, tiesi automaattisesti, että i’ts gonna be a good day today (Ice Cubea hieman mukautellen lainatakseni).
Kaikki leivonnaiset maistuivat minulle hyvin, herkkusuu kun olin (olen), mutta muistan yhden aina olleen yli kaiken: porkkanakakun. Rakastin siinä kaikkea; mausteita, mehevyyttä, rakennetta, makeaa vaaleaa kuorrutetta. Ja sitä, että johonkin niin superherkulliseen sai upotettua jotain niin superterveellistä kuin puoli kiloa porkkanaa! Ei sitä vaan voinut 10-vuotias kaikkia vihanneksia ja terveellistä karttava käsittää millään ilveellä.
…
